Seuraavassa elämänvaiheitani, jotka tekivät minusta onnellisen käsityöläisen!
Vasara ja nauloja
Ensimmäiset rumpuni tein kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla, puukäsityötunneilla ”omina hommina”. Naulasin tavallisesta laudasta neliskanttiset laatikot ilman pohjaa ja kiinnitin nastoilla sopivan kovat pahvinpalat niihin kalvoiksi. Rumpuja oli muistaakseni kolme erikokoista, kapulat veistin koivusta. Tämän setin kasasin kotona komeroon ja ensimmäinen sykähdyttävä rumpukomppi, jonka opin oli ”Chirpy chirpy cheep cheep”- laulun komea rumpuraita. Mikään ei ole kuulostanut sen jälkeen niin hienolta… Pahvikalvoja kului tiuhaan tahtiin, lisäsin settiin myös perinteiset kattilan kannet ja säilykepurkeista leikatut ”haitsut”.
Samoihin aikoihin huomasin paikallisen musiikkiliikkeen näyteikkunassa kirkkaan punaisen sähkökitaran, joka näytti valoissa uskomattoman hienolta pienen pojan mielestä. Mitään samankaltaista en ollut aiemmin nähnyt. Soittimet ja musiikkimaailma alkoivat vetää vahvasti puoleensa ja nauhoittelin pienellä paristokäyttöisellä Dux-kasettimankalla radiosta päivän hittejä. Isonveljen hienolla kelanauhurilla oli tuntikaupalla musaa ja investoin oikeisiin korvakuulokkeisiin. Silloin huomasin kunnolla stereokuvan merkityksen ja kuulin musiikissa juttuja, jotka ”monokuuntelussa häipyvät melkein kuulumattomiin”.
Vanhan kansakoulun alakerrassa oli bändien treenitila ja sen ikkunoiden takana kävin kuuntelemassa ja kurkkimassa isojen poikien touhuja. Rummut kiinnostivat niin paljon, että oikeat oli saatava. Jostain sain kerättyä rahaa ja äitini suosiollisella lisäavustuksella hankin ensimmäisen Lefima-merkkisen settini tutulta kaverilta, hinta taisi olla 150 mk. Virveli, etutomi ja nahkalvoinen bassari, yksi pelti ja haitsu telineineen. Oi sitä onnenpäivää, oikeat rummut! Komppien harjoittelu lähti heti käyntiin ja yhteissoitto Lehdon Timon kanssa sai puhtia. Siihen asti olimme soittaneet Lehtojen saunan pesuhuoneessa Status Quota, Black Sabbathia ja Hendrixiä. Timolla oli akustinen kitara, jonka sisälle oli pudotettu partakoneen näköinen mikrofoni, joka oli liitetty putkiradioon. Aivan mahtava soundi! Minä taas olin tuhonnut jo muutaman pesuvadin puuvarastosta napatuilla ”kapuloilla”.
Soittoharrastuksen vetovoimaa kuvastaa, että rakentelin fillarini tarakalle laatikon, johon sain ahdettua koko Lefima-setin ja poljin säännöllisesti treeneihin toiselle puolelle kaupunkia. Lefimoiden kulahtanut helmiäispinnoite ei oikein näyttänyt ajan henkeen hyvältä ja purinkin ne osiin ja päällystin mattamustalla kontaktimuovilla. Homma onnistui hyvin ja setti oli mielestäni tyylikäs.
Keikkailemaan
Bänditoiminta kehittyi ja Lefimat alkoivat olla auttamattoman kehnot, lisäksi lattiatomin puute oli melko suuri haitta ajatellen fillejä ja tomikomppeja. Musiikkiliikkeestä löytyi käytetyt punamustat Yamahat, nyt oli kunnon setti: 14” virveli, 12” etutomi ja 14” lattiatomi sekä 20” bassari. Näillä tehtiin ensimmäiset keikatkin, vuosi oli 1974 ja minulla ikää 13 v.
Jammujen jälkeen tulivat käytetyt Premierit (samat koot), joita olin kuolannut jo pitkään. Pian sen jälkeen tupsahti eteen toiset, samanlaiset Premierit jotka sain tosi edullisesti. Näiden lattiatomikin oli jopa 16”. Nyt oli eka tuplasetti, sain vielä hankittua yhden 8” irtotomin. Lisäsin settiin bongot ja pääsin vetämään hienoja progefillejä! Suuri idolini oli ollut ELPin Carl Palmer, joten rumpuja piti olla paljon. Tämän setin päällystin valkoisella kontaktimuovilla, siitä tuli oikeastaan aikas hieno. Premiereiden jälkeen tuli vuoroon Ludwigin käytetty setti Oyster Black-pinnalla, siinä olikin sitten ensimmäinen 22” bassari ja kaksi etutomia sen päällä, virveli taisi olla Acrolite-malli.
Treenaus oli päivittäistä ja perustui paljolti erilaisilta levyiltä omaksuttuihin juttuihin, lisäksi keikat olivat yleensä hyvin opettavaisia, kuten kaikki tiedämme.
Bänditoiminta oli tullut elämän ykkösasiaksi ja kunnianhimoisia tavoitteita oli itse kullakin. Nyt oli tullut aika ensimmäisille uusille rummuille. Ja minkälaisille, vieläkin herättää väristyksiä silloinen tempaukseni. Paikalliseen musiikkiliikkeeseen tilattiin Taman kaikkein suurin, platinankiiltävä Imperialstar Saturn 12+1 tuplasetti konserttitomeilla, tomeja oli kymmenen: 6” – 18” ja kaksi 22” bassaria sekä komea King Beat teräsvirveli. Pellit olivat kaikki Paistetta, Formula 602 ja 2002 –sarjaa. Olen ikuisesti kiitollinen jo edesmenneelle äidilleni, ilman häntä en olisi koskaan saanut settiä maksetuksi…
Siihen aikaan bändimme ohjelmistoon kuului mm. rumpusoolo, jossa soitin melodioita tarkasti viritetyillä konserttitomeilla. Sain siitä jopa kunniamaininnan nuorison taidetapahtuman bändikilpailussa. Vuosia myöhemmin toteutin myös yhden haaveeni ja esitin Itsenäisyyspäivän juhlissa kahden lyömäsoittajan kanssa osan Sibeliuksen Finlandiasta viritetyillä tomeilla! Täytyy samalla todeta, että myöhemmin soittotyylini on muuttunut huomattavasti niukemmaksi, samoin on käynyt setille!
Jossain vaiheessa sain konserttitomeista tarpeekseni, minulla oli esim. usein vaikeuksia saada settiä mahtumaan keikka-autoon, ymmärrettävistä syistä. MS-Audiotronilla Helsingissä oli Remon Rototomi-setti, jossa oli seitsemän rumpua. Sain vaihdettua konserttitomit Rototomeihin ja niiden helppo sekä nopea viritettävyys antoi taas uusia juttuja rumpusooloihin. Lisäksi ne menivät pienempään tilaan ja näyttivät aika makeilta kahden Taman bassarin kanssa. Elettiin 70-luvun loppua…
Puusepäksi ja soitinrakentajaksi
Perheen perustaminen 1980 rauhoitti bänditoimintaa ja keikkailua, silloin vaihdoin rummut uuteen Saiton marimbaan ja hankin myös parempia kielisoittimia, eli akustisen kitaran, akustisen basson ja mandoliinin. Aloin harjoitella suomalaista ja irlantilaista kansanmusiikkia ja pian olikin toimiva bändi, jossa soitin maniskaa ja bassoa. Asuimme maalla ja harjoitimme pienimuotoista viljelyä, meillä oli mm. parhaimmillaan kuusi lypsävää kuttua, aamu- ja iltalypsylle lähdin joka päivä! Varustelin yhden talomme huoneista puuverstaaksi ja aloin nikkaroida leluja, huonekaluja ja yksinkertaisia soittimia. Bändimme banjonsoittaja muutti Kaustisille opiskelemaan soitinrakennusta ja kiinnostuin itsekin enemmän soitinten valmistuksesta. Tein ensimmäiset viisikieliset kanteleeni, tuunailin vanhoja rumpuja paremmiksi ja samoihin aikoihin aloin miettiä rumpujen valmistuksen menetelmiä.
1984 muutimme Iittalaan, entiseen Kutilan kouluun, jossa perustin Soitinverstas Kunikundan. Kunikunda-nimen löysin Kustaa Vilkunan kirjasta Etunimet, siellä se oli muodossa Kunigunda. Myöhemmin huomasin myös Topeliuksen sadussa prinssi tai prinsessa Kunikundan, vai oliko sekin Kunigunda… Hain nimeä, joka sopisi soittimelle ja olisi ”omanlainen”. Hankin paremmat puuntyöstökoneet ja purua sekä lastua alkoi syntyä. Tein alihankintatöitä Aarikalle, eli sorvasin käsin isoja ja pieniä puukippoja, puoliautomaattisorvilla tehtiin valaisimien osia kotimaiselle valaisintehtaalle. Ja samaan aikaan valmistin pienkanteleita ja opiskelin itsenäisesti muiden akustisten soittimien valmistusta sekä niiden huoltoa ja korjausta. Hankin monipuolisesti alan kirjallisuutta ja tietenkin kyselin viisaammilta. Kaiken tämän lisäksi isäni, joka toimi Kangasalan Urkutehtaan urkuäänittäjänä sekä pianonvirittäjänä, ryhtyi opettamaan minulle pianonviritystä ja niiden huoltoa. Hankimme vanhoja pianoja ja flyygeleitä, purimme ja kunnostimme ne ja myimme pois.
Oikeita rumpuja
Olin jossain välissä hankkinut vanhat Yamaha-rummut, joilla sain verestää rumpalintaitojani, olinhan ollut ilman settiä muutaman vuoden. Tämä setti ei ollut kovin kummoinen ja halusin parempaa soundia. Silloin vahvistui ajatus valmistaa ensimmäisiä oikeita, pyöreitä rumpuja. Käytin perinteistä taivutustekniikkaa, jossa noin nelimillinen vaneri taivutetaan puskuliitokseen ja saumaan tulee vahvike. Lisäksi vahvistusrenkaat ovat tässä rakenteessa välttämättömät pitämään rumpu pyöreänä. Tällä menetelmällä saadaan aivan mainioita rumpuja, mutta rummun seinämän paksuutta ei voi muuttaa, eli se on aina käytettävän vanerin paksuinen. Tein muutamia settejä ja virveleitä, mutta homman vaikeus piti aivonystyrät toiminnassa, miten niitä rumpurunkoja saisi tehtyä paremmin ja helpommin…
1986 muutimme Hämeenlinnaan Olympiakadulle, taloon jossa edelleen asumme. Jykevä kivitalo on valmistunut kaupparakennukseksi noin 1960 ja siinä on ehtinyt toimia myös kaupungin päiväkoti. Talossa asui alussa kaksi perhettä ja pidin keskikerroksen puolikkaassa soitinverstasta, jossa valmistin, korjasin ja huolsin mm. kitaroita, bassoja, mandoliineja, kanteleita, jouhikoita ja rumpuja. Pianonviritykset ja korjaukset kuuluivat myös toimialaan, olipa muutaman vuoden ajan uusien pianojen myyntiäkin.
90-luvun alussa ryhdyin selvittämään rumpujen muottivalmistuksen saloja. Rumpujen valmistuksesta ei saanut tietoja oikein mistään, edes VTT:n puuinsinööreillä ei tuntunut olevan asiasta mitään havaintoa. Pala palalta, yrityksen ja erehdyksen kautta alkoi homma loksahtaa kohdalleen. Soitin siihen aikaan useammassakin bändissä rumpuja ja sain testattua itse valmistettuja Kunikunda-rumpuja tositilanteissa, myös studiossa. Lisäksi soitin mandoliinia ja bassoa ahkerasti keikkailleessa irkkubändissä.
1994 YLE teki minusta Soitinrakentaja-nimisen tv-ohjelman ja sitä seurasi muutama Opetusohjelmille tekemäni ohjelma, joissa esittelin soittimien rakentamista yhdessä koululaisten kanssa.
Aikapulan johdosta bändit vähenivät vain yhteen keikkailevaan, toisaalta olin mukana soittamassa useissa Hämeenlinnan Kaupungin Teatterin musikaaleissa, samoin kesäteatterissa. Teatterimuusikon hommat ovat erittäin mukavia, työajat varsinkin, verrattuna vaikka ”tavallisiin” tanssimuusikoihin. Heille täytyy nostaa hattua.
Tuotekehitys jatkui hitaasti, mutta varmasti. 90-luvun puolivälissä lunastimme talon kokonaan itsellemme ja sain laajennettua tuotantotiloja ratkaisevasti. Uusille laitteille tuli tarvetta, mutta rumpujen valmistukseen tarkoitettuja koneita ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Kaikki koneet on täytynyt suunnitella ja valmistaa itse. Suuri investointi oli ensimmäisten kunnollisten rumpumuottien valmistus, samalla tehtiin muotit myös puuvanteille. Valmistusmenetelmämme olivat jo vakiintuneet 90-luvun loppupuolella ja rumpujen nimeksi vaihdettiin nasevasti Kumu. Nimessä on rummun kuminaa ja se maistuu mukavalta. Lisäksi lyhyydestä on suurta etua nettiosoitteessa.
2000
Ikaalisten soitinrakennuskoulussa opiskellut Järvisen Teemu tuli työharjoitteluun 2001 ja valmistuttuaan 2002 hän jatkoi kielisoitinten valmistuksen ja korjauksen parissa. Niihin minulla ei enää olisikaan riittänyt aikaa ja pystyin keskittymään täysin rumpujen valmistukseen. Teemun oma toiminimi Finlandia Instruments toimii myös Olympiakadun tiloissa.
2000-luvulla on Kumuja syntynyt vuosittain enenevissä määrin, oikea resepti ”Kumusoundiin” on löytynyt ja asiakkaat sekä äänimiehet ovat olleet tyytyväisiä. Olemme olleet Frankfurtin musiikkimessuilla omalla osastolla jo neljänä vuotena ja saatu palaute on todella mairittelevaa. Huippuluokan käsityörummuille on kysyntää maailmalla, mutta pidän silti jalat maassa. En haaveile isommasta tehtaasta, jossa tehokkuus menee etusijalle. Yksilöllinen palvelu ja pienet sarjat, nautinnollinen käsityön tahti on parasta. Rakkaus musiikkiin ja sen voimaan on perustana tälle työlle, josta on muodostunut elämäntapa. On ollut hienoa huomata, että löytyy ihmisiä jotka arvostavat näitä asioita ja mahdollistavat onnellisen käsityöläisen elämän. Kiitos teille!
Pekka Helanen
